sunnuntai 30. marraskuuta 2014

KIITOLLINEN. SIUNATTU. ONNELLINEN.

Kulunut viikko on ollut mulle tosi rankka. Viikko sitten perjantaina mulle nousi kuume, jonka ajattelin aluksi olevan vain tavallista kuumetautia, jota nyt on liikkeellä ollut. Korkea kuume kuitenkin jatkui ja jatkui ja eräänä yönä mua kiusas kuumeen lisäksi kova vatsakipu. Aamulla menin päivystykseen, jossa otettiin labrakokeet ja ultraäänellä tutkittiin vatsa. Labrakokeissa oli jotain pahasti pielessä, ultraäänessä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Lääkäri ei osannut sanoa, mikä mussa on vialla ja kertoi mut siirrettävän osastolle seurantaan ja nestehoitoon. Aivan, nestehoitoon. Heti sen sanan kuullessani selkäpiitä alkoi karmia, sillä tiesin millä nesteitä aiottiin muhun laittaa. Mulla on aivan järkyttävä piikkikammo. Jo lapsena musta on ollut tosi vaikea saada verikoetta, eikä se juuri ole helpommaksi tullut vanhetessa. Kanyylin laitto tiistaina siis oli täyttä tuskaa ja onnistui vasta neljännellä yrittämällä.

Tiistaista perjantaihin mulle tehtiin kaikkia mahdollisia tutkimuksia, veriarvoja mittailtiin päivittäin, eikä kukaan tiennyt missä on vika. Osa arvoista oli aivan järkyttävästi koholla ja päivä päivältä nousivat korkeammiksi. Hemoglobiini laski. Normaalisti mun hemoglobiini on 140 luokkaa, nyt se oli vain vähän yli sadan. Korkea kuume nousi joka ilta. Tippa tippui tauotta, aina pistettiin uutta pulloa kehiin vanhan loputtua. Kuumelääkkeetkin tiputettiin suoraan suoneen, kun mua pidettiin ravinnotta tutkimuksia varten.

Untitled Perjantaina mun osastoa vaihdettiin ja mä hajosin täysin jouduttuani/päästyäni yhden hengen huoneeseen. Toisella osastolla mun kanssa samassa huoneessa oli vaihtelevasti 3-4 muuta potilasta ja joku jutteli aina kun ei nukkunut. TV-ohjelmia kommentoitiin yhdessä ja ruoka-aikaan oli sitä normaalia ruokakeskustelua, jota ruokapöydässä, tai meidän tapauksessa potilassängyistä käsin käytiin. Nyt mulla oli oma hiljainen huoneeni, jossa kävin mielessäni läpi kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot, mikä mua voisi vaivata. Ystäviä ja lähimpiä sukulaisia kävi perjantaina käymässä ja etenkin työkavereilta tuli hurjasti ihania tsemppiviestejä ja voimahaleja. Illalla ei meinannut uni tulla, kun edelleen elettiin täysin pimennossa siitä, mikä sairaus mut on vienyt niin heikkoon kuntoon.

Lauantaiaamupäivällä lääkäri kävi ja vähän aikaa lääkärin käynnin jälkeen hoitaja tuli huoneeseen. "Nyt tiedetään, mikä sulla on." Helpotus oli ensimmäinen tunne, jonka tunsin. Tiedetään sentään mikä mua vaivaa. "Mononukleoosi." Seuraavaksi olin vähän huvittunut. Tiedän monia, jotka ovat sairastaneet mononukleoosin, mutten tiedä ketään, joka olisi sen vuoksi joutunut sairaaahoitoon. Itse makasin viidettä päivää sairaalassa ja mulla oli pusutauti?? Soitin heti lähimmille sukulaisille ja pistin viestejä ystäville. Vuorokausien tietämättömyyteen oli vastattu! Mononukleoosi käy täysin järkeen: korkea kuume, vatsa- ja lihaskivut ja kohonneet veriarvot. Kurkkukipua mulla ei ole missään vaiheessa ollut niin sen vuoksi taudin toteaminen kesti näin monta päivää.

Voitte vaan kuvitella kuinka paljon mua pelotti, kun päivästä toiseen tiskiin lyötiin fakta siitä, että sisäelimiä koskevat veriarvot menee huonompaan. Jossain on vika mutta useat lääkärit tutkittuaan sanoivat suoraan, etteivät tiedä mikä niitä arvoja nostaa. Ja usean päivän epätietoisuuden ja pelon jälkeen sain tietää diagnoosini. Olin niin helpottunut! Olin kiitollinen, olin onnellinen ja tunsin oloni siunatuksi. Nyt vain lepäilen ja koitan parannella itseäni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti